Tuli tässä koettua neljän päivän sisällä itselle melkoinen episodi. Ei mitään mullistavaa mutta itselle aivan uutta kaikki.
Tämä alkoi tiistaiaamuna kun olin etätöissä kotona, istuin tietokoneella. Nousin tuolilta reippaasti hakemaan muistaakseni jotain, niin alkoikin yhtäkkiä huippaamaan ja jalat meinasi mennä alta. Sitten alkoi tuntua tosi omituiselta ja raskaalta ja elämä oli kuin hidastetussa elokuvassa. Koitin laittaa tyttärelle viestiä (hän asuu eri paikkakunnalla) ja siitä ei vain tullut mitään. En saanut painettua kunnolla puhelimen näppäimiä ja kun sain, kirjoitus oli siansaksaa. Sain soitettua tyttärelle (omasta mielestä piti keskittyä puhumiseen kovasti) , joka hetken kuluttua sanoi että soittaa minulle ambulanssin. Perheryhmään (whatsup) hän oli kirjoittanut: äidillä puhe puuroutuu, soitin lanssin.... (jota ei myöhemmin lukenut missään kirjoissa eikä kansissa eikä papereissa)
Siinä kun tajusin että apua, lanssi tulossa, raahauduin väkisin laittamaan farkkuja jalkaan ja että se oli vaikeaa. (olinhan etätöissä, joten oli vaan joku kauhtunut vanha pyjamamekko päällä) Se tunne kun et ole itsesi herra on pelottava tunne. Sain housut jalkaan minuuteissa, kun normistihan siinä ei kauan mene. Muutama sekunti.
Huilasin sohvalla ja sitten menin juomaan vettä. Hyvä kun jaksoin edes vesilasia nostaa. Lasi painoi tonnin verran. Olo hieman parani ja sain mentyä avaamaan oven. Pelotti ja itketti.
Selitin mitä tapahtui. Kolme ihmistä oli olohuoneessani ottamassa testejä, kyselemässä ja ihmettelemässä. Ainoa asia mikä jäi minulle mieleen, kun mieshenkilö kolme kertaa kysyi heidän ollessa meillä että olenko juonut. Olenko ottanut ALKOA. Näyttäen käden heilautuksella kuin joisi mukista, että olenko siis....
Tuntui kuin olisin joku idiootti, joka ei ymmärrä mitä kysytään. Jokaisella kerralla sanoin en. Sitten sanoin että juu tuo pöydällä oleva lonkerotölkki on eilis illan saunajuoma, mutta ei minun. En huomannut sanoa, että talossa asuu muitakin kuin minä. (polttopiirtelin saunan jälkeen ja join vichyn ja jopa siis, kyllä, puolikkaan lonkerojuoman.)
Voisiko vaikka sitten heidän vakiovarusteisiin kuulua alkotesteri, niin ei tarvitsisi erikseen kysellä asiaa, ja montaa kertaa, kun ei muuten usko. No he soittivat lääkärille, joka antoi minun luvan jäädä kotiin, koska isäntä oli tulossa minun seuraksi ja oloni oli jo hyvä.
Selitin asiaa ystävälle, joka on lääkäri. Ihmetteli kovasti asiaa miksei niin sanottujen tia-oireiden perusteella viety päivystykseen ja sitten nauroi kun sanoin, että no minua sitten varmaan luultiin juopoksi (heistäkö ei tarvi välittää??) kun en ole mikään siivousintoilija ja meillä oli siellä täällä viinipulloa (valopulloa varten askarteluun), viinipullon näköinen pippurimylly, puinen hanakotelo lähinnä koristeena, likööripulloa (leipomiseen), viinapullo puolillaan (isännän kaatoryyppypullo), kirjahyllyssä lahjapullo jouluksi, 3l hanapakkaus (josta otettiin viikonloppuna sen kunniaksi että meistä on tulossa mummu ja pappa toistamiseen) jne....
Että juu, siistimpääkin olisi voinut olla.
Asia jäi vaivaamaan ja soitin vielä päivystykseen että minun ei nyt sit tarvitse siis tulla sinne. Ei, heillä on kyllä osaava henkilökunta, kuten lapussa lukee jos oireet uusii niin sitten. Tämä tuli selväksi erittäin napakasti..
Huilasin seuraavan päivän kun en saanut nukuttua yhtään ja oli levoton olo. Sain varattua itselle työpaikkalääkärin (eri kaupunki kuin kotipaikkakunta) torstaiaamulle, joka sitten lähetti minut päivystykseen. Hän ei voinut ottaa riskiä, jos minulla olikin ollut aivoverenkiertohäiriö. Kyllähän nuo oireet sopivat moneenkin asiaan mutta näin. Vähän siinä päivystyksen täti ihmetteli myös kun ei minulla NYT juuri mitään oireita ole, mutta sisälle vaan. Siellä sitten aloitettiin tutkia ja otettiin magneettikuvat. Monen tunnin päästä lääkäri ilmoitti että jäät tänne päivystysosastolle yöksi tarkkailuun. Ja kun minä luulin että ei muutakun kotiin. Hekään eivät ottaneet riskiä, vaikka kuvissa ei mitään löytynyt.
Elämäni ensimmäinen sairaalayö oletetun sairauden myötä alkoi näin 48- vuotiaana. Olenko siitä ylpeä. No en, mutta kokemus ensimmäinen tämäkin. Ja kuinka vanhalta (vaikka olo kuin olisin voinut lähteä 10 km lenkille) tuntuikaan, kun minut kärrättiin osastolle pyörätuolissa, mutta ihana hoitaja sanoi että nauti nyt kyydistä, kun kerrankin saa vain olla ja istua.
Ei siinä mitään, koko sairaalareissun oli ihanat hoitajat, sairaanhoitajat, fyssari, ruuasta huolehtivat ja lääkärit (varsinkin neurologi, joka minut sitten seuraavana päivänä kotiutti huomauttaen, että eipä osaa parempia ohjeita kotiin mukaan antaa, kun olen jo alunperin itsestäni huolehtiva, kunnosta ja ruokavaliosta huolehtiva ihminen) Kiitos heille.
Sairaalamaailmassa inhottavinta ehkä on se, että kun joutuu jakamaan huoneen jonkun kanssa. Ihan alkuun tosin oli kauhun hetkiä, kun sanottiin että tuodaan kohta alusastia. MIKÄ? Ei..en ole niin sairas!! Sain puhuttua että olen terve, voin itse käydä vessassa, ei heikota, kiitos. Lääkäri antoi luvan.
Tässä tapauksessa onneksi vasta kolmelta yöllä tuli toinen mummu viereeni, joka tulikin rytinällä. No heräähän sitä kun ensin rollaattori paukahtaa vessan oveen, kävelykeppi pamahtaa lattialle ja hän ähkii itsensä sänkyyn vessakäynnin jälkeen. Seuraavaksi alkoi hoitajan pyytely, saako tyynyä, saako vettä... Juu ja ei siinä mitään. Sitten alkoi sängyn säätely. Voi jee. Kapulassa oli KAHDEKSAN nappia, kahdeksan eri toimintoa. Ja niitähän kaikkia piti sitten kokeilla. Muutaman minuutin surinan ja sängyn säätelyn jälkeen sopiva asento löytyi, uni sai tulla. Kello oli puoli 4. Aaah, joko saisi nukkua. No ei mitään, alkoi kuulua tekareiden kolinaa ja kuorsausta! Siinä vaiheessa minäkin jo kehtasin pieraista, kääntää kylkeä ja alkaa nukkumaan.
Lopputuloksena, parin päivän päivystysosastolla olleena sain tietää että olen terve, arvot kohillaan ja uudet kuvat kuukauden päästä, varmuuden vuoksi. Ei voi muutakuin olla kiitollinen että minusta välitettiin, oltiin kiinnostuneita minun parantumisesta ja tulevasta voinnista.
(Toisin kuin kotiini tulleella ambulanssihlökunnan yhdellä hlöllä, jota vain kiinnosti olenko juonut alkoholia)
Kuukauden ajokielto on pientä tässä loppujen lopuksi. Koska minua hoidetaan aivoverenkiertohäiriöpotilaana.
(Jälkikäteen olikin hyvä muistaa että minullahan oli näköhäiriöitä muutaman kuukauden, silloin tällöin, lääkärissäkin siitä kävin kyselemässä. Ei osattu sanoa mistä johtuu. Kun välillä migreeniäkin oli. Aika useinhan sanotaan että jos oireet pahenee, niin lääkäriin uudelleen. Jep. Ja näin Itse itseäni arvioiden jälkiviisaana, ajattelisin että 14-15 vuotiaana aloittamani e-pilleri- "kuuri" kun sai loppua tässä 48-vuotiaana, loppuivat sitten kyllä oireetkin, että........)
Lopuksi kaikille; Muistakaa aina varoiksi pitää joku pussukka valmiudessa jossa sairaalaan tarvikkeita. Suolaa, suklaata, puhtaat ja ehjät sukat, alushousut, hammasharja, harja yms. muuta kivaa. Ja siivotkaahan ylimääräiset pullot pois pöydiltä. Se kun tuntuu olevan se isoin asia. Ei ihminen.
